Me jätämme jälkiä ympäröivään maailmaan, ihmisiin ympärillämme, seuraaviin sukupolviin. Tunteillamme on juuret, jotka ulottuvat verkostona ympärillemme, sekä menneeseen, tulevaan että nykyhetkeen. Millaisia jälkiä tunteesta jää ympäristöömme? Siitä mitä emme voi silmin nähdä, mutta joka väistämättä asuu meissä jokaisessa. Miltä näkymätön näyttäisi, jos voisimme sen nähdä ympärillämme? Jos juuret nousisivat pintaan tai tunne muuttuisi väriksi.

“Jokaisella meistä on taakkansa kannettavana” minulle joskus todettiin.

Minä kannan mukanani hiljaisuutta. Kannan sitä kuin ylimääräistä ihoa. Se painaa minua alaspäin, maan alle. Upottaa ja hukuttaa syvään viileään multaan.

Minulla ei ole sinulle haluamiasi sanoja, sillä sanat ovat minut jo kauan sitten jättäneet. Minä uppoan häpeän tummiin vesiin, vajoan pinnan alle etsimään sanoja. Sanoja, jotka ovat nyt jo hukkuneet.

Haluan huutaa mutta onko minulla edes ääntä?

Jos huutoni on hukkunut alle tumman veden, kuuleeko sitä kukaan?

Identiteettikriisi

Pieninä palasina sohvassa

Rikkalapiolla kerään loput minuudesta

Varjojen rihmoja nurkissa

En uskalla sytyttää valoja

Ne karkaavat

Pieniä säikeitä onnesta