Me jätämme jälkiä ympäröivään maailmaan, ihmisiin ympärillämme, seuraaviin sukupolviin. Tunteillamme on juuret, jotka ulottuvat verkostona ympärillemme, sekä menneeseen, tulevaan että nykyhetkeen. Millaisia jälkiä tunteesta jää ympäristöömme? Siitä mitä emme voi silmin nähdä, mutta joka väistämättä asuu meissä jokaisessa. Miltä näkymätön näyttäisi, jos voisimme sen nähdä ympärillämme? Jos juuret nousisivat pintaan tai tunne muuttuisi väriksi.
“Jokaisella meistä on taakkansa kannettavana” minulle joskus todettiin.
Minä kannan mukanani hiljaisuutta. Kannan sitä kuin ylimääräistä ihoa. Se painaa minua alaspäin, maan alle. Upottaa ja hukuttaa syvään viileään multaan.
Minulla ei ole sinulle haluamiasi sanoja, sillä sanat ovat minut jo kauan sitten jättäneet. Minä uppoan häpeän tummiin vesiin, vajoan pinnan alle etsimään sanoja. Sanoja, jotka ovat nyt jo hukkuneet.
Haluan huutaa mutta onko minulla edes ääntä?
Jos huutoni on hukkunut alle tumman veden, kuuleeko sitä kukaan?
Identiteettikriisi
Pieninä palasina sohvassa
Rikkalapiolla kerään loput minuudesta
Varjojen rihmoja nurkissa
En uskalla sytyttää valoja
Ne karkaavat
Pieniä säikeitä onnesta
Maailma oli tänään
enemmän kuin kestän.
Kuka minä olen ketään tuomitsemaan
Kun oma häpeäni peittää taivaan harmaalla
